Matka on jatkunut mukavaa tahtia kohti Tyyntä Valtamerta! Sitten on road tripin eka osa taitettu. Takapuoli on puutunut, mieli monta kokemusta rikkaampi... ja sama homma edessä takaisin päin reilun viikon päästä alkaen. Onneksi kyseessä on eri reitti ja uudet kujeet. Koti-ikävä vaivaa välillä, ainakin omaa jääkaappia ja kotiruokaa kaipaamme. Ravintolaruoka alkaa maistua aika samalta jo tässä vaiheessa!
Pitkä matka ja vaihtuvat maisemat ovat opettaneet koko lailla itsestä. Tiedän ainakin, että jos ammatinvaihto tulee joskus kyseeseen, niin rekkakuski ei ole ensimmäinen vaihtoehto. Myös olen huomannut kaipaavani kotoa niitä ihan yksinkertaisia asioita, joita nyt ei aina ihan niinä jänninpinä tule pitäneeksi: aamulenkkejä Rolfyn kanssa, hortoilua vesisateisessa metsässä ja ruuanlaittoa (tällä hetkellä ykkösinä mielessä ovat Jarin tekemä sosekeitto ja mantelileipäset, mummon lihapullat ja karppimoussaka).
Nyt olemme ylittäneet Kalliovuoret, ja saavumme huomenna Vegasiin! Ylihuomenna olemmekin jo sitten Losissa, joten ensimmäinen road trip alkaa olla päätöksessään. Kalliovuorilla vietimme yhden päivän Silverthornessa reippaillen ja ulkoillen, muuten olemme oikeastaan ajaa hurrutelleet eteenpäin vain. Syksy alkaa jo näkyä täälläkin, varsinkin vuorilla ilma oli kirpakkaa ja puissa jo ruskan sävyjä. Hauskaa oli huomata, että kasvillisuus oli samanlaista kuin Suomessakin, pihoilla kasvoi pelargonioita ja mustasilmäsusannoita, luonnossa mäntyjä, katajia ja puolukoita!
Ennen vuoria ollut preeria tuntui loputtoman pitkältä, kuumaa (noin 35 astetta lämmintä) ja kuivaa ruohokenttää jatkui ja jatkui. Pystyi hyvin kuvittelemaan joskus ammoin liikkuneet biisonilaumat kulkemaan tasangoille! Juuri, kun ajattelimme, että näinköhän preeria ikinä loppuu, vuoret ilmesyivätkin näkyviin! Jännä juttu, miten silmä turtuu sinänsä upeaan maisemaan. Oli miten oli, Denverin ohittaminen tuntui vapautukselta!Vuorten välissä kiemurteleva tie nousi nopeasti korkeammalle, ja pienten kävelylenkkien jälkeen kroppakin alkoi virkistyä preeriakoomasta. Kyllä tuntuu suomalaisen sielu nauttivan enemmän metsäisestä vuoripurojen läikittämästä maisemasta.
Vuorten jälkeen kuuma aavikko jatkui Utahin puolella. Kävimme katsomassa luonnon muovaamia Arches-kivikaaria ja ihastelemassa paria kanjonia matkan varrella. Eagle canyon on saanut nimensä siitä, että sen sanotaan olevan niin syvä, ettei kotkakaan pääse sieltä lentämällä pois. Sen pohjalla cowboysta hurjimmat ovat aikanaan metsästäneet ja pyydystäneet villihevosia. Huikea paikka, tosin luulen, että Grand Canyon myllyttää sen henkeäsalpaavuudessaan ihan pilliin!
Niin kuin sanottua, nykyisestä majapaikastamme on enää kuilunluiraus Las Vegasiin, jonne aiomme mennä koittamaan onneamme reissubudjetin kuittaamiseksi. Pelibudjetti tosin on maltillinen, tarkoitus on enemminkin ihmetellä ja pällistellä, niin kuin koko reissun ajan. Ylihuomenna suuntaamme sitten suoraan Losiin ja näemme toivottavasti meren!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti