Hei taas!
Seikkailun toinen osa on alkanut. New York on jäänyt taakse, ja lähdimme suuntaamaan kaaralla kohti Las Vegasia ja Los Angelesia. Päästiin ulos Manhattanilta ihmeen hyvin ruuhkasta huolimatta, ja ottaen huomioon, että autossamme ei ole navigaattoria, yllättävän hyvin perstuntuma myös ohjasi meidät oikealle tielle. Mainiosti alkanut matka tosin meinasi loppua lyhyeen: poikittaissuuntainen liikenne mantereen halki on käytännössä poikki hirmumyrskyn tuhojen ja tulvien takia. Joet ovat nostaneet vedet tielle useassa paikkaa, joka huoltoasema on täynnä yhtä ulalla olevia amerikkalaisia. Navigaattorista viis, ostimme koko mantereen kattavan karttakirjan ja painelimme juttusille. Monen tovin jälkeen oikeat kiertotiet alkoivat löytyä, ja siksakkia ajelemalla pohjois-etelä-suunnassa olemme edenneet länteen himpun verran kerrallaan. Tänään loppuillasta pääsimme pahimman joen yli, joten huomenna ajamisen pitäisi jo helpottaa.
Kaikki ovat olleet tosi ystävällisiä ja auttaneet parhaansa mukaan. Osa on tarjoutunut ajamaan edellä vaikeita kohtia, jos ovat olleet menossa samaan suuntaan, ja kirjallisia ohjeita on sadellut. Kyllä täällä etenee, jos nyt vaan ei taas uusi myräkkä puhalla teitä umpeen :)
Illalla otettiin walk-in-motelli, joka osoittautui paremmaksi kuin New Yorkin hotellimme, ja aika monta kertaa edullisemmaksi! Pitkän ajomatkan jälkeen teki hyvää käydä motellin kuntosalilla vähän huhkimassa. Käytiin vähän kävelylläkin, mutta huomattu on: Amerikka on rakennettu autoille. Kävely oli kuin venäläistä rulettia rekkojen seassa... Käytiin siis vain nopealla happihyppelyllä, ja tultiin takaisin motelliin.
Las Vegasiin ja Losiin tuntuu olevan vielä loputtoman pitkä matka, mutta kaipa se taittuu :) Paljon on nähtävää teiden varsilla, upeita maisemia ja jylhiä kallioita. Rekkoja on tiellä aivan tosi paljon, mutta toistaiseksi niistä ei ole ollut haittaa. Murheenkryyniksi osoittautui Turnpike-tiet, joilta ei hemmetti soikoon pääse kääntymään sitten minnekään. Kymmeniä maileja, sitten yksi ramppi (,jossa pitää maksaa vaikka tekisi vain U-käännöksen), ja sitten taas mailikaupalla tietä, josta ei lähde sitten rampin ramppia. Krhmm, ei tietenkään ajettu juuri yhdestä risteyksestä väärään suuntaan ja tehty sen takia parin tunnin ylimääräistä lenkkiä...
Kuten meillekin monta kertaa sanottua, täällä pitää tietää tietää, minne on menossa. Ohitettu risteys voi maksaa aikamoisen kierroksen. Kiire ei passaa olla, mutta aina passaa mennä juttusille paikallisten kanssa. ("Where are you going?" (kysytään stetsoni päässä) To west, Las Vegas. "No, You can't go there. Road is blocked,it is floating. Why don't you guys just fly, if you can?" Ja sitten kuitenkin tosi avulias selostus isästä, joka oli puhelimen välityksellä katsonut netistä, koska oli kuullut radiosta, että korkein mahdollinen ylityskohta on täältä neljän tien päässä (ja kahden tunnin) etelässä, josta ehkä voi päästä tänään TAI mahdollisesti huomenna yli joesta, joka tosin saattaa tulvia yöllä lisää, jos alueella sataa yhtään lisää. Ja vaikkei oikeastaan sataisikaan).
Ja kaiken tämän seurauksena olemme nyt Pennsyvanian Carlislessa, paikassa jota lähelläkään meidän ei pitänyt käydä, mutta joka vaikuttaa perinteiseltä tien pätkältä ja parilta motellilta interstate-teiden välillä. Toivotaan parasta, matka jatkuu huomenna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti