Ympäristövastuusta yritysten kohdalla puhuttaessa puhutaan usein laatutyöstä. Hyväksytty tosiasia lienee, että laatutyöllä vähennetään hukkaa eli sekä ympäristön, että yrityksen kestävän talouden kannalta turhia materiaali-, energia- ja kuluvirtoja. Prosesseja päivitettäessä usein löydetään kysymyksiä, joihin vastauksena on hämillinen "kun niin on aina tehty, kai siihen hyvä syy on...". Kysymyksiä, joihin tehokkaan yritystoiminnan nimissä ei nimenomaan haluttaisi törmätä.
Nyt irrotan ympäristövastuukysymyksen yritystoiminnasta hetkeksi, ja pohdin asiaa yksilön kannalta. Oman elämän ei tule olla suorittamista, mutta laadukasta se saisi olla siitä huolimatta ainakin minun mielestäni. Ostin perjantaina heräteostoksena Colin Beavannin kirjoittaman Ekovuosi Manhattanilla-kirjan. Ajattelin, että kyseessä on ympäristöherätyksen saaneen ekonärkästelijän semiviihdyttävä opus siitä, kuinka huikeassa ja fäbylöösissä Manhattanin ihmemaassa trendiekoillaan sujuvasti (ja draaman kaaren kannalta välillä vähän vastaiskuja kohdaten).
Sain suoraan sanottuna näpeilleni ennakkoluuloineni.Ahmaisin kirjan viikonlopun aikana välillä melkein itkien ja välillä vallankumousta järjestäen. Jouduin välillä riistämään ilmeisen vastahakoisen mieheni talonmallinnustyöstään kuuntelemaan paasaustani filosofisesta pohdinnasta ja elämänlaadun parantamisesta. "Mmm..jooo. Aika mielenkiintoista", oli vastaus useampaan vallankumouksen aiheeseen. Ymmärsin olla loukkaantumatta, kun tiesin projektin deadlinen, ja jatkoinpahan lipun nostamista salkoon keskenäni. En silti aio antaa periksi, keskustelua on jatkettava, koska se on tärkeää!
Palataan laatuaiheeseen omassa elämässä. Beaven pohtii kirjassaan, pidämmekö väkinäisesti yllä "oletettavan haluttavaa" elämäntapaamme vain, jotta voimme osallistua kertakäyttökulttuuriin? Jotta olisimme niin väsyneitä, että voisimme mieluummin passivoitua parhaan kaverimme telkkarin ääreen ennemmin kuin viettäisimme aikaa jutellen ja pelaillen ystäviemme kanssa? Jotta voisimme syödä määräämättömästi epälaadukasta ruokaa, jotta voimme tuskailla lihomisen kanssa ja sitten urheilla hullun lailla laihtuaksemme (tai ainakin luvata urheilla joka uusi vuosi)? Mikäs laatutavoite se semmoinen on?
Aloin pohtimaan oman elämäni laatukäsikirjaa. Mikä minun elämässäni on hukkaa, mikä tärkeää ja panostettavaa? Tulin iloiseksi valinnastamme elää ilman omaa autoa, pyrkimyksestämme ostaa vain tarpeellista ja kierrätetyistä huonekaluistamme. On kuitenkin paljon, paljon asioita, jotka joutaisivat lähemmässä tarkastelussa suoraan hukkaosastolle. Tietoinen valinta vaalia laatua elämässä on kuitenkin tullut jäädäkseen, toivon mukaan.
Entäs yrityspuolella sitten, kun epätietoisuus taantumasta kolkuttelee taas ovella? Kirjassa herätettiin kysymyksiä myös yrityksille. Jos yrityksissä pidettäisiin strategiatalkoot ja tehtäisiin päätöksiä kestävämmän tulevaisuuden puolesta, kuinka kävisi? Jos valmistettaisiin ja myytäisiin oikeasti kestäviä tuotteita ja tarpeellisia ratkaisuja, huomattaisiin, etteivät taantumat enää niin heilauttelisikaan toimintaa.
Markkinoiden laki kuitenkin kertoo, että yritykset tarjoavat sitä, mitä kuluttajat vaativat. Vai onko niinkään? Aivan uuteen pohdintaan päästään aiheesta, tarjoavatko yritykset tuotteita, joita kuluttaja sitten oppivat pitämään haluttavina, tarpeellisina ja vähintäänkin normaaleina elämänedellytyksinä? Uuh, ei avata tuota ovea tällä kertaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti