Vastuullinen johtaminen

Minut pyydettiin pitämään koulutuspäivää aiheesta ”vastuullinen johtaminen”. Päivän kuvaus osallistujille (ja siis tehtävänanto minulle) oli seuraavanlainen:

Aiheen konkretisointi tutkinnon perusteista: mitä tarkoittaa omassa arkityössä, millä asioilla voi edistää kestävää kehitystä (pieniä arjen valintoja: kierrätys, lajittelu, hankinnat). Valintojen vaikutus prosesseihin, tietoisuus, valinnat ja päätökset suhteessa strategiaan.

Edellä mainitusta otsikosta huolimatta tehtävänanto kuulostaa minusta enemmän vastuullisuuden johtamiselta. Jälkimmäinen on enemmän omaa tonttiani, mutta ensin mainitustakin minulla lienee sananen sanottavana. Tai ainakin ajatus mietittävä.

Vastuullinen johtaminen on terminä haastava ja herättää mielessäni kysymyksen: mitä sitten on vastuuton johtaminen? (Varmaan sitä, mitä monet alaiset uskovat pomojensa harjoittavan joka tapauksessa, teki tämä niin tai näin...) Johtaja painii työssään monen tahon ristitulessa ja arki voi mennä tulipalojen sammutteluun. Stressaavassa tilanteessa ihminen toimii vaistonvaraisesti ja käyttää tilanteen ratkaisuun jo äidinmaidosta asti imemiään selviytymiskeinoja. Johtamista voi oppia elämällä, mutta kirjoista rohkeutta käytännön kohtaamisiin on vaikeaa ammentaa. Tiukassa tilanteessa käytössä ovat jo aiemmin opitut keinot.

Pysähdy hetki ja mieti. Kenen kaikuja sinun äänessäsi kuuluu? Onko äänessä ensimmäinen pomosi vuosien takaa? Reagoitko äitisi tai isäsi tavalla, vaikka olet mielessäsi vannonut tekeväsi toisin? Monet vanhemmat tunnistavat tapauksen perhe-elämästään. Sitä huomaa selvittävänsä taaperolleen sadatta kertaa, miksi pistorasiaan ei kannata työntää kieltä, identtisin äänenpainoin kuin oma vanhempansa aikoinaan. (EEEEIIIIIIIIII!!!!!!)

Vastuullinen johtaminen on ihmisten kohtaamista omana itsenään. Silloin esimiehen ja alaisen suhde perustuu rehellisyyteen ja avoimuuteen, todellisen kohtaamisen avulla voidaan luoda luottamuksellinen ilmapiiri, jossa jokainen voi olla aidosti oma itsensä, tehdä parhaansa ja uskaltaa kehittyä omalla polullaan eteenpäin. Vastuullinen johtaminen on asiajohtamista; otetaan asiat asioina. Asioiden ottamiseen vastaan sellaisenaan kuuluu todentaminen. Mittarointi, seuranta ja kehityksen systemaattisuus tuovatkin linkin vastuullisuuden johtamiseen ja laatutyöhön. 

Yritysvastuullisuuden kehittäminen yrityksessä on sitten ihan oma lukunsa. Tässäkin blogissa olen useampaankin otteeseen maininnut muutos- ja kehitystyöstä puhuttaessa, että ihmisethän siellä yrityksissä työskentelevät. Ihmiset ovat päätösten takana. ”Johto” ei päätä mitään, vaan siellä olevat ihmiset: Teijo Toimitusjohtaja, Hilla Henkilöstöihminen sekä Taru Talouspäällikkö. Sama toimii muuten toiseenkin suuntaan: ”tuotanto” ei ryppyile, vaan Petter on tuonut julki mielipiteensä liiasta työkuormasta. Maria taasen on keksinyt hienon tavan poistaa prosessista yksi ylimääräinen työvaihe, mutta on huolissaan työn riittävyydestä vastaisuudessa.

(Tunnistaako joku ajatuksen: pitää näyttää siltä, että töitä on yllin kyllin, jotta töitä olisi jatkossakin. Kyllä, olen ollut työpaikassa, jossa vakkarit kielsivät tekemästä tehokkaasti, jotta johto ei saa selville, että kyseiset työt tekisi oikeasti puolessa päivässä. Sanottakoon vielä, että syystä tai toisesta ko. yritys on jo tainnut nähdä parhaat päivänsä...) Kuunteleva ja läsnä oleva johtaja näkee syyt ”ryppyilyn” takana ja vastaa oikeaan kysymykseen, oikeaan huolen aiheeseen.

Vastuukysymykset

Mitä on vastuullisuus?

Filosofi Esa Saarinen puhuu systeemiajattelusta ihmisen henkisen kasvun tiellä. Olen huomannut, että systemaattisuus on avainasemassa kaikessa yritysten kehittämisessä. Oli kyseessä sitten strategian jalkauttaminen, ympäristöjärjestelmän käyttöönotto, parhaan mahdollisen henkilön löytäminen rekrytointiprosessin aikana tai vaikka brändin rakentaminen. Pienet askelmerkit, tavoitteiden asettaminen, asianmukaiset mittarit ja seuranta, siinä kova pala purtavaksi!

Mihin sitten jää intuitio? Pitääkö kaiken olla etukäteen päätettyä, eikä siltä polulta ainakaan poiketa? Miten käy normaalilla esimiestasolla, kun ratkaistavaksi tulee päivittäin tilanne toisensa perään? Muistetaanko silloin jalot päämäärät ja sateenkaaren päässä odottava aarre? Vai mennäänkö tilanteen mukana, päätetään siitä mikä on käsillä sillä hetkellä ja nopeasti, suurinta etua tavoitellen?

Edellä esitetyn ajattelun perusteella väitän, että vaikka yhteiset tavoitteet kuljettaisivatkin firmaa kohti suurempaa hyvää, päätösten tekemisen takana on ihminen, joka sillä hetkellä tekee ratkaisun oman kokemusperänsä mukaan parhaakseen katsomalla tavalla.

Sattuneesta syystä, joka myöhemmin paljastettakoon, otan epistolakseni vastuullisuuden tutkailemisen, niinpä se toimikoon esimerkkinä toimijoiden vastuullisuudenkehittämisprojektissa.

Jatkoa seuraa ensi numerossa.

Haluatko edes yrittää?

Luettuani Ekovuosi Manhattanilla-kirjan mielessäni on pyörinyt kysymys tekemisestä ja yrittämisestä. Miten helppoa loppujen lopuksi on kyseenalaistaa, ärsyttää ja neuvoa, mutta miten pirullisen vaikeaa on itse tehdä jotain. Kaiken lisäksi onnistumisesta ei ole takeita. Saattaa tulla lunta tupaan ja jäätä porstuaan niin, että pölisee. Kiinnostava kysymys kuuluu kuitenkin, haluaako edes yrittää? Myös epäonnistumisen uhalla.

Isn’t affraid to ask-haastattelusarja on pyörinyt blogissa vaihtelevalla aktiivisuustasolla viime keväästä lähtien. Helppohan minun on tietysti kysellä ja kirjoittaa, mitä kukakin on mieltä. Mitäs mieltä sitten itse olen? Täydeltä laidalta ammuttuna: mielestäni asiat täällä voisivat olla moninkertaisesti paremmin hoidettuja. Minua ärsyttää pelkkä tyhjän puhuminen, suurien maalailu ja työryhmien koostaminen, jos edellä mainitut toimet eivät aiheuta konkreettisia muutoksia. Pohjois-Savo ei suorastaan edelläkävijyydellä loista, ja siihen saattavat osaltaan olla vaikuttamassa jo historiallisetkin seikat. Jonnekin on hävinnyt männävuosisatojen vilkkaus satamasta ja kiivas kaupankäynti Koivumäen kartanolta, yksittäisinä esimerkkeinä. Pohjois-Savosta on aktiivisesti lähdetty muualle, pääosin Etelä-Suomeen työnhakuun. Sinnehän täältä karkaa yhäkin suuri osa opintonsa päättävistä uusista osaajista. Jos ajatellaan, että nurkkakuntaisimmat ja muutosvastarintaisimmat vain jäävät asuttamaan notkelmaa Kallaveden kainalossa, niin mitäpä voi olla odotettavissa?

Sanalla sanottakoon nyt kuitenkin, että onhan täällä pöhinääkin. On niitä, jotka haluavat kehittää alueen kilpailukykyä, rakentaa tänne parempia yrityksiä ja luoda kilpailuvaltteja. On paluumuuttajia, ja on niitäkin, jotka opintojensa loppupuolella mielellään jäisivät tänne, jos löytäisivät mieluisan työpaikan.  

Olenkin päättänyt haluta edes yrittää.

Myös Savonia-ammattikorkeakoululla on herätty. Olen parhaillaan suunnittelemassa hanketta, joka tähtää kestävän kehityksen integroimiseen opetukseen. Ei siis erillistä kurssia, vaan että kestävän kehityksen osa-alueet tuodaan jatkuvasti opetukseen mukaan osana normaaleja kurssikäytäntöjä läpi osaamisalojen. Lähtökohtana on toiminut idea, jossa yhdistyvät ammattikorkeakoulun kehittämistoiveet sekä esimerkiksi haastateltujen ilmoille heittämät ideat alueen kehittämisen lähtemisestä opetuksesta.

Idea pelkästä opetukseen integroimisesta lähti laajenemaan, ja hankkeesta ollaankin suunnittelemassa monivaiheista (kuten olemme jo aiemmin oppineet, muutosten tulee olla vaiheittaisia ja tapahtua askel kerrallaan). 

Vaihe 1: Kestävä kehitys opetuksessa ja yrityksissä

›  Savonia-amk kouluttaa työntekijöitä yrityksiin sekä tulevia yrittäjiä: yritysnäkökulma otettava mukaan heti alussa. (Ei viherpesua, ei ekoilua ekoilun vuoksi, vaan liiketoiminnalle kannattavaa bisnestä)

›  Ensin annettava opetushenkilökunnalle tarvittavat tiedot ja motivointi aiheeseen

›  Pyritään pieniin muutoksiin kerrallaan: kestävä muutos

à osallistaminen, suunnittelu yhteistyössä à sitoutumisen varmistaminen

›  Yrityksiltä aiheita kurssitöille ja opinnäytetöihin (OIS:n hyödyntäminen)

›  Opiskelijoiden omaehtoisen tuottamisen kasvattaminen ja omien ideoiden vieminen eteenpäin

›  Lisäksi: Yliopisto mukaan tutkimuksen muodossa jo vaiheen 1 aikana. (Samoja yrityksiä voisi käyttää.)(Jatko-opinnot ja väitöskirjan aiheen puitteissa?)

Vaihe 2: Jalkauttaminen yhteiskuntaan

›  Opiskelijavetoisen info-/tapahtumapisteen perustaminen esim. kaupungin museon tiloihin (vrt. Viretori terveyspuolella Kuopiossa, Ilmastoinfo Helsingissä) jne.

›   Kaupunkilaisille avoin tiedonjakokanava, lisäksi kaupunkilaiset otetaan itse suunnittelemaan mukaan Kuopion kehittymistä kestävän kehityksen ja vastuualueen edelläkävijänä

›  Infopisteessä opiskelijoiden suunnittelemia ja toteuttamia aktivoivia tapahtumia, tietoa, tehtäviä kaikenikäisille jne.

›  Esillä mahdollisesti myös tuotteita, prosesseja, jotka on toteutettu kestävän kehityksen uudistusten myötä

Vaiheet 3 ja 4 keskittyvät hankkeen tuotoksiin ja ohjeistuksen laatimiseen, seminaareihin ja tutkimustuloksiin.

Kirjoitan aiheesta lisää kirjoittamassani jutussa Kuopion Nuorkauppakamarin seuraavaksi ilmestyvässä numerossa, joka ilmestyy ympäristön teemanumerolla. Samoin vastaan mielelläni kysymyksiin suunniteltavaan hankkeeseen liittyen, myös kiinnostuneet yritykset voivat mielellään ilmasta halukkuutensa! Sähköpostia allekirjoittaneelle voi laittaa osoitteeseen suvi.monkkonen@savonia.fi.

Ekonärkästelijän laatutyö

Ympäristövastuusta yritysten kohdalla puhuttaessa puhutaan usein laatutyöstä. Hyväksytty tosiasia lienee, että laatutyöllä vähennetään hukkaa eli sekä ympäristön, että yrityksen kestävän talouden kannalta turhia materiaali-, energia- ja kuluvirtoja. Prosesseja päivitettäessä usein löydetään kysymyksiä, joihin vastauksena on hämillinen "kun niin on aina tehty, kai siihen hyvä syy on...". Kysymyksiä, joihin tehokkaan yritystoiminnan nimissä ei nimenomaan haluttaisi törmätä.

Nyt irrotan ympäristövastuukysymyksen yritystoiminnasta hetkeksi, ja pohdin asiaa yksilön kannalta. Oman elämän ei tule olla suorittamista, mutta laadukasta se saisi olla siitä huolimatta ainakin minun mielestäni. Ostin perjantaina heräteostoksena Colin Beavannin kirjoittaman Ekovuosi Manhattanilla-kirjan. Ajattelin, että kyseessä on ympäristöherätyksen saaneen ekonärkästelijän semiviihdyttävä opus siitä, kuinka huikeassa ja fäbylöösissä Manhattanin ihmemaassa trendiekoillaan sujuvasti (ja draaman kaaren kannalta välillä vähän vastaiskuja kohdaten).

Sain suoraan sanottuna näpeilleni ennakkoluuloineni.Ahmaisin kirjan viikonlopun aikana välillä melkein itkien ja välillä vallankumousta järjestäen. Jouduin välillä riistämään ilmeisen vastahakoisen mieheni talonmallinnustyöstään kuuntelemaan paasaustani filosofisesta pohdinnasta ja elämänlaadun parantamisesta. "Mmm..jooo. Aika mielenkiintoista", oli vastaus useampaan vallankumouksen aiheeseen. Ymmärsin olla loukkaantumatta, kun tiesin projektin deadlinen, ja jatkoinpahan lipun nostamista salkoon keskenäni. En silti aio antaa periksi, keskustelua on jatkettava, koska se on tärkeää!

Palataan laatuaiheeseen omassa elämässä. Beaven pohtii kirjassaan, pidämmekö väkinäisesti yllä "oletettavan haluttavaa" elämäntapaamme vain, jotta voimme osallistua kertakäyttökulttuuriin? Jotta olisimme niin väsyneitä, että voisimme mieluummin passivoitua parhaan kaverimme telkkarin ääreen ennemmin kuin viettäisimme aikaa jutellen ja pelaillen ystäviemme kanssa? Jotta voisimme syödä määräämättömästi epälaadukasta ruokaa, jotta voimme tuskailla lihomisen kanssa ja sitten urheilla hullun lailla laihtuaksemme (tai ainakin luvata urheilla joka uusi vuosi)? Mikäs laatutavoite se semmoinen on?

Aloin pohtimaan oman elämäni laatukäsikirjaa. Mikä minun elämässäni on hukkaa, mikä tärkeää ja panostettavaa? Tulin iloiseksi valinnastamme elää ilman omaa autoa, pyrkimyksestämme ostaa vain tarpeellista ja kierrätetyistä huonekaluistamme. On kuitenkin paljon, paljon asioita, jotka joutaisivat lähemmässä tarkastelussa suoraan hukkaosastolle. Tietoinen valinta vaalia laatua elämässä on kuitenkin tullut jäädäkseen, toivon mukaan.

Entäs yrityspuolella sitten, kun epätietoisuus taantumasta kolkuttelee taas ovella? Kirjassa herätettiin kysymyksiä myös yrityksille. Jos yrityksissä pidettäisiin strategiatalkoot ja tehtäisiin päätöksiä kestävämmän tulevaisuuden puolesta, kuinka kävisi? Jos valmistettaisiin ja myytäisiin oikeasti kestäviä tuotteita ja tarpeellisia ratkaisuja, huomattaisiin, etteivät taantumat enää niin heilauttelisikaan toimintaa.

Markkinoiden laki kuitenkin kertoo, että yritykset tarjoavat sitä, mitä kuluttajat vaativat. Vai onko niinkään? Aivan uuteen pohdintaan päästään aiheesta, tarjoavatko yritykset tuotteita, joita kuluttaja sitten oppivat pitämään haluttavina, tarpeellisina ja vähintäänkin normaaleina elämänedellytyksinä? Uuh, ei avata tuota ovea tällä kertaa...